Haluatko todella elää unelmaasi?

Part one.

Koska olin luvannut tehdä listan 101 faktaa itsestäni (alunperin 1001, mut sain ruinattua sen pienemmäks :P ) Siinä kun kirjottelin kaikkia typeriä asioita itsestäni (mm. että en tykkää kirjottaa lyijytäytekynällä) ja jossain vaihees aloin miettii tulevaisuuttani.

Ajattelin et mun tulevaisuus on sellanen, että oon lukiossa, opiskelen siellä ahkerasti (joo, ihan varmasti.....) kirjotan ihan kivasti jokkut arvosanat. Sit samalla harrastan soittamista, itse asiassa kahta soitinta, eli soittotunteja ois 3x/viikko. Joka päivä harjottelisin vähintää 45min läksyjen ja muiden lisäks. Sitten parin vuoden päästä, samalla kun luen kirjotuksiin, suoritan ainakin toisesta soittimesta tutkinnon läpi. Eli lots of training. Ja mä todennäkösesti kuolisin jossain vaihees. Eli ei pidetä tätä kovin todennäkösenä vaihtoehtona. (ihan vaan koska en tuu ikinä opiskelee ahkerasti.....)

Noniin, otetaas uusiks. Millanen mun tulevaisuus realistisesti ois: Heräisin tietenki (lähes) joka päivä kouluun kivasti. Oon siel tunneil, selitän omiani jos kukaan ei kuuntele, jos hyvin käy, joku saattaa vastatakin mulle jossain välis. Todennäkösesti vältän läksyjen tekemistä mitä täydellisimmillä syillä (en ehdi, mun on pakko olla nyt koneel, muuten mun sosiaalinen elämä kärsii. Tai otan kirjan esiin, silmäilen tehtävää, totean että liian vaikee ja heitän kirjan takas reppuun.) Harrastuspuoli menis sillä, että ajattelen joka päivä, että joo-o pitäis harjotella. Äiti tulee sanoo et Outi mee harjottelee. -No en mee nyt kun käsket, en tee jos käsketään (lapsi ♥ ) Sitten vahingoks joku päivä saatan vähän harjotella. Soittotunneilla mulle sanotaan, et oon lusmu ja pitäis harjotella jos haluun päästä läpi. Mut mä en tiä haluanko.

Ja unelma ois tämä: Käyn ehkä lukion. Kattoo jos jaksan. Tai sit kehittelen jotain muuta (valokuvaus ois unelma :3 ) Jos käyn lukion, se menee samanlai läpi ku tuossa realistinen -osiossa. Mut jos pääsisin jonneki muualle opiskeleen jotain mikä mua oikeesti kiinnostaa olisin jopa aktiivinen. Lopettaisin samantien soittamisen, koska muahan ei sinänsä kiinnosta se ollenkaan. Tykkään soitella pianoo aina välillä huvikseni, mut en muuten. Joo tässä jäis kuulkaas saamatta musiikkiopistosta saatavat lisäpisteet (jos ikinä haen mihinkään yliopistoon... eikä niitä varmaan ees tarvittais siel.... tarviiko valokuvaajan osata soittaa? ) Mut voivoi, mua ei haittais.

Sitten mulla ois kaikki viikot ihan tyhjiä, koska läksyjä en tekis vahingokskaan, joten voisin opiskella ittekseni jotain mikä mua kiinnostaa. Jos te ette vielä oo arvannu, mä oon kovin kiinnostunut japanilaisesta kulttuurista jne, niin haluisin opetella japania. Eli voisin omatoimisesti hankkia jonkun japanin kielen alkeet -oppikirjan ja harjotella sieltä :P Ja sitten mulla ois kivaa. Olis vapaata aikaa, ja kumminkin mielekästä tekemistä, kun tulee tylsää.

Ja tässä kohtaa, hyvät naiset ja herrat, tulee vastaan ongelma-kohta. Te näätte kuinka hyvin ja yksityiskohtaisesti mä oon suunnitellu unelmani. Ja se on kaikki viel ihan realistisesti toteutettavissa. Mikä mua estää siis? NO KAIKKI!!!! >.<!!! En mä uskalla tehdä asialle mitään. Nyt mä iloisena kidun nykyisessä elämässäni ja saamattomuuttani vain haaveilen kaikesta miten asiat vois olla.

Minkä takia on niin vaikee seurata unelmiaan, vaikka ne ois täydellisesti suunniteltu, kaikki mahdolliset huonot puolet huomioitu ja silti haluis edelleen elää unelmaansa? Siinä ei estä muu kuiin just se kaikkein pahin, minä itse. Eihän kenelläkään muulla ois mitään asiaa puuttua mun elämääni, muilla ei oo sananvaltaa siinä asiassa. Mä toistan tätä nyt viel ihan muuten vaa. Haluis elää omaa unelmaansa, ja ainoo joka sen tiellä on, on sinä itse. Masentavaa.

Just nyt mä yritän koko ajan miettiä, ja psyykata itteeni, et jos mä oikeesti haluan elää unelmaani, miksen eläis. Mä mietit tätä asiaa ittekseni jo aikaa sitte, ja kirjottelen siitä tännekin vielä, enkä edelleenkään oo varma mitä mä voin tehdä. Pelkkää epäröintiä mun koko unelmani. Ihanaa.

Mä en tiedä, mutta ehkä mä jossain vaiheessa rohkaistun, ja uskallan tehdä asioille jotain. Mä haluaisin, mutten tiä uskallanko. Ja päätöksen hetkellä alan miettii, että oliko se asia jota kutsutaan unelmaks, se kun haaveilee jostain mahdottomasta.

Part two.

Mulla oli kavereita kylässä:

suttusuus on jees nii ei näy ilmeitä :P

this is war you know.. muroilla.........

koristellaan toi, niin se ei suutu vaikka pöllittiin toi

MS YASA the agent, you know.

moi oon Oute. ollaanko kavereita?

part one.

tässä joku päivä menin ettii siskoo koneelta. se kuunteli kivaa musiikkia ja katteli diaesityksellä kuvia kavereistaan. se näytti tosi onnelliselta. mä jäin siihen sitten kans kattelee kuvia sen seuraks.
meillä on siskon kans suunnillee sama kaveriporukka, eli siis ne kenen kuvia sisko katto oli myös mun kavereita. meille molemmille tuli hirvee ikävä näitä kavereita, ja niitä hetkiä kohtaan. ois haluttu ne takas.

sitten mulle tuli ihan hassu fiilis.. kun melkein ihan rupes itkettää se ikävä. mutta ei sitte kumminkaa itkeny. sitte ku jotkut kuvat oli nii hauskoja että ihan nauratti, nii ei sitten saanut kunnolla naurettuakaan.

part two.
no kyllä nyt kaikki hämmentää. musta tulee filosofi isona!

miksi on näin että on joitakin kavereita joiden kans voi riidellä ihan nii kauan ja pahasti ku vaa jaksaa, ja silti niiden kans päätyy uudelleen samanlaisii väleihin kun ennen? voi olla tosi pitkän ajan puhumatta toiselle ja silti sitten ku lopulta puhutaan nii on kuin ois just eilen puhuttu kaikki maailman asiat läpi. mä en oikeesti tiä mistä tää johtuu.

onko siinä joku semmonen, että riiteleminen oikeesti puhdistaa ilmapiiriä ja lujentaa sidettä kahden ihmisen välillä? joo tähän mä en siltikää usko. koska mulla ainakin on myös semmosia ihmisiä joiden kaveri olin joskus, siis tosi hyvä kaveri. mutta sitten riideltii eikä kiinnosta juuri nähä enää ikinä. no entä sit semmone, että kun kerran avautuu kunnolla nii sitte pysyy luottamus siihe henkilöön ja voi taas puhua kaikesta? tä kuulostaa jo ihan fiksulta mun mielestä XD mut entä jos ei näinkään? mitä sitten? hämmentääkö? eipä juuri. pää toimii miten sattuu sille ei mitään voi :D

sitten on semmosia ihmisiä, joiden kans ei ees vahingoks riitele tai sano mitää pahaa ja niiden kans pysyy sillee semi väleissä koko aja. loistavaa siitä ystävyyssuhteesta tuskin tulee, mutta mistä tää oikeesti johtuu? miten sit sais näistä semi hyvistä kavereista oikeesti läheisiä ystäviä? pitäskö niiden kaa sit riidella ihan kunnolla jostai nii toimis? ehe tuskinpa :P

nyt ku alan ihan miettii kunnolla nii pitääkö tässä muka olla jotai säännönmukasuutta? eiks oo niin että ihmiset on erilaisia, ja sitä korostetaan jatkuvasti? ehkä mäkin nyt alan korostaa kahden eri ihmisen erilaisuutta. toiset on toisillensa täydellisiä, toiset ampuu toisensa ilman pyyntöö. ihmisillä on erilaiset arvot ja ajatusmaailma. kaikki ei siihen hyvän tyypin muottiin mee.

mut koska mä nyt oon kerranki ihan täydellinen filosofi ja mietin kaikkee jokaselta kantilta, niiiiin: pitäiskö kaikkien olla toisilleen parhaita kavereita? tai sillee olla kivaa keskenään? OLTAS KAIKKI YHTÄ SUURTA VALASTA!! <>no okei, XD ehkei näin tapahdu. mut vois ainakin sitten tehdä niin että: vois lopettaa sen turhan ja tarkoitetun loukkaamisen pois kiitoooos. se ois unelma :)

until that we'll walk to the sunset.

the clock ticks life away

part one.




one kind of story:



we didn't like that the clock ticked life away. so we left it outdoors and hoped the magpie would take it away.

as we planned the bird really took it. but it was lot smaller bird. it couldn't take that big watch into its nest box. so i guess it left it out also.

the watch depended on the branch until one very windy day it dropped down. there it lied. all alone without it could shorten anyones life.



one day a man walked in the forest. he noticed this beautiful watch and took it with him. maybe he didn't know what the clocks do but this watch he had picked constantly ticked. and when his time was run out he left the watch behind and walked into remoteness.


part two.

mulla ei ollu aihetta (taas vaihteeks pitäsköhän lopettaa tän kertominen? ), joten kysyin sitten kaverilta että mitäpä kirjotan. naureskelimme silloin keskenämme hänen luonaan, vastaus siis luonnollisesti liittyi nauramiseen XD 'miks alkaa aina naurattaa ku yrittää kattoo kaveriaan vakavalla naamalla?'

niinpä :D ehkä siinä on just se että. ööh.. XD kaveri on yleensä (joololmoi) tärkee ihminen ja sillä tavalla rakas ja mukavaa seuraa jne. että jos yrittää kattoo sitä vakavasti niin EI SIINÄ VOI KUN REVETÄ SILLE ETTÄ MINKÄ NÄKÖSEN KAVERIN ON SAANU XDDD <3 I'll be there for you through it all, my dear friend.

the last part
mulla niin menee hermot tähän oikeesti. mulla on ollu ny ihan täydelliset ongelmat eka noiden kuvien kaa, sit tolla et miten saan ne aseteltua oikeille kohille, sitten nyt tää lihavointiki tappaa mut. kiitos moi.