Farewell

Part one.

Tiedätteks mikä on vaikeeta? Se kun yrittää keksiä vuoden ajan joka viikko jonkun aiheen mistä kirjottaa suhteellisen pitkän tekstin. Kuitenkin, mä oon selvinny lupauksestani ihan hyvin; vaan muutama viikko on ollu silleen, etten oo kirjottanu mitään. Joskus ihan unohtin, ja välillä en vaa keksiny mitään.

Mä oon esitelly teille mun kavereita, mä oon kutsunu teidät mun seurassa juhliin ja tapahtumiin. Mä oon pitänyt luentoo ajatuksistani, ja toivottavasti tämä kaikki on ollu teistä edes jollain tasolla viihdyttävää. Ja jostain syystä musta tuntuu edelleen siltä, ettette oo nähny vielä tarpeeks. Ajalla vaan on tapana loppua kesken.

Mä oon aina vihannu jäähyväisiä. En muuten, mutta eron hetkellä alan aina itkeen. Mä en ikinä haluais päästää ketään lähteen, tai lähtee itse. Mutta kun juna on jo lähdössä, pitää nousta kyytiin, että ehtii seuraavalle asemalle. Ja kun kuivaa kyyneleitä piilossa Voguen takana, saa viestin Onko junassa jännää, kun se liikkuu? väistämättä alkaa itkettään niin mahdottomasti, että koko vaunu varmasti huomaa.

Tämä on varmasti ensimmäinen kerta, kun jätän jäähyväiset iloisin mielin. Miks mua surettais se,että oon saanu pidettyä lupaukseni. Kun mä rakentelin tota lupausta, mä tein siihen ehtoja, niin että mun oikeesti olis mahdollista täyttää se. Mä mietin tarkkaan ja kauan, mitä kaikkee siihen tarvii. Lähdin siitä, että haluan alkaa julistamaan ajatuksiani ulkopuolisille ihmisille. Mutta mä en jaksa kirjottaa hirveen usein, joten kirjotan neljä kertaa kuukaudessa. Mulla olis viikko aikaa miettiä yhtä tekstiä. Mä haluaisin kuitenkin kertoa paljon ja järjestelmällisesti, part one ja part two.  Mä halusin pitää ulkoasun asiallisena, mä en ole esim kiroillut kertaakaan koko blogin aikana. Mä myös pyrin perusteleen kaikki mielipiteeni. Vähän niinkuin sanotaan, että aikuiseksi tulee silloin kun ymmärtää vastuunsa ja osaa perustella mielipiteitä. Ei voi vain sanoa, osta mulle toi, koska mä haluun.

Ehkä blogin pitäminen, nyt jälkeenpäin katsoen, olikin pala aikuisuutta. Mä harjottelin jonkin asian säännöllistä tekemistä, vaikkei aina kiinnostanut. Mä harjottelin tekstin tuottamista, ja uskon et oon kehittyny ihan jees. Mä harjottelin ajatusten ilmaisua, ja opettelin millä kaikilla tavoilla  niitä voi ilmaista. Mä jopa opettelin pilkkusääntöjä ja oikeinkirjoitusta (vaikka puhekieltä käytänkin.)

Joten loppujen lopuks mulla todennäkösesti tulee ikävä tätä. Mutta nämä on jäähyväiset Time for Tealle. Ehkä mä ens vuonna kerron teille mun uudesta uudenvuodenlupauksesta. Ja ehkä mä ens vuonna kerron teille, jos mä jatkan tän blogin päivittämistä. No kuitenkin, yhesta asiasta voitte olla varma. Kirjottamisesta mua ei voi pitää eros. Plus The Worldille ei ikinä tapahdu mitään pahaa >:(

Part two.

Let's have a party.